Koulutus tasa-arvoiseksi

Suomessa koulutuksen ja ammattien sukupuolittuneisuus elää edelleen vahvana. Koulutusalat ovat vahvasti sukupuolen mukaan eriytyneet eli segregoituneet. Stereotypiat naisten ja miesten töistä elävät yhä vahvoina ja jako naisten ja miesten töihin on jopa vahvistunut joillain aloilla. Koulutuksen ja työelämän segregaatio vaikuttaa myös naisten palkkatasoon. Tarvitaan tekoja, jotka rohkaisevat tyttöjä ja poikia haaveilemaan tulevaisuudesta, ammateista ja työurista sukupuolesta riippumatta. Mielikuvat ja asenteet muokkaantuvat jo varhain lapsuudessa. Kouluissa ja kodeissa on haastettava vanhakantaiset asenteet ja kannustettava lapsia erilaisille opintopoluille.

Huolta on kannettava myös pojista, sillä pelkän peruskoulun varaan jäävistä suurempi osuus on miehiä kuin naisia. Puutteellisilla perustaidoilla on merkittävää vaikutusta jatkokouluttautumiseen, myöhempään työllistymiseen ja sitä myötä koko elämään.

Samasta työstä sama palkka

Työelämän tasa-arvon osalta tilanne on ollut viime vuosina turhauttava – olemme junnanneet paikoillamme tai ottaneet jopa askeleita taaksepäin. Naisten palkkakehitys on jäänyt miehistä jälkeen, eikä muutosta kohti palkkatasa-arvoa ole juurikaan tapahtunut. Naisen euro on kiikkunut vuosikausia 80 sentin tietämillä – viimeisin luku on 84 senttiä, joka on lähes sama luku kuin sata vuotta sitten. Nykyisellä tahdilla sukupuolten välisten palkkaerojen umpeen kuromiseen maailmassa menee yli 200 vuotta ja Suomessa palkkatasa-arvo saavutettaisiin vasta vuonna 2090. Palkka-avoimuutta on lisättävä, ja tarvitsemme numeerisen tavoitteen palkkaerojen kaventamiselle.

Työelämän tasa-arvo vaatii konkreettisia tekoja

Suomi ei voi ylläpitää rakenteita, jotka estävät naisten tasa-arvoiset uramahdollisuudet. Äidin työnantaja maksaa isän työnantajaa enemmän vanhemmuuden kustannuksia. Naisten työuria leimaa osa-aikaisuus, määräaikaisuus ja matalapalkkaisuus. Tämä kaikki heikentää naisten urakehitystä ja mahdollisuuksia työllistyä vakituiseen työsuhteeseen samalla ylläpitäen naisvaltaisten alojen heikompaa palkanmaksukykyä ja lopulta naisten pienempiä eläkkeitä.

Raskaus- ja rekrytointisyrjintää tapahtuu maassamme aivan liian paljon lähes alalla kuin alalla. Naiset pitävät yhä perhevapaista leijonanosan, mikä vaikuttaa nuorten naisten työllistymiseen ja lopulta pitkässä juoksussa myös heidän eläkekertymiinsä. Näistä näkökulmista katsottuna tällä hallituskaudella toteutettu perhevapaauudistus jäi kunnianhimottomaksi.

Meidän on poistettava palkkaamisen äitiriski niin, että vanhemmuuden kustannukset jakautuvat tasan vanhempien työnantajien välillä tai vaihtoehtoisesti ne on siirrettävä kokonaan pois työnantajalta valtion vastuulle. 

Tasa-arvokirjaukset ja -selvitykset eivät auta, jolleivat ne muutu konkreettisiksi teoiksi. Nyt on syytä kääriä hihat – meillä on edelleen paljon tehtävää Suomessa. Haluan omalta osaltani olla tekemässä Suomea ”tasa-arvon mallimaa” -tittelin arvoiseksi.

Tasa-arvoa liikuntaan, urheiluun ja kulttuuriin

Liikkumattomuuden kustannukset yhteiskunnallemme ovat yli 3 miljardia euroa vuodessa, ja luku on jatkuvassa kasvussa väestön ikääntymisen ja lasten vähentyneen liikunnan vuoksi. Siksi on keskeistä kiinnittää huomiota myös urheilun ja liikunnan tasa-arvoon, joka ei toteudu riittävästi tänä päivänä. Tasa-arvo edellyttää käytännön tekoja, jotta yhtäläiset mahdollisuudet ja resurssit sekä tasa-arvoinen kohtelu toteutuu niin tyttöjen, poikien, naisten ja miesten kuin transihmisten urheilu- ja liikuntaharrastuksissa. Tämä tarkoittaa tosiasiallisesti yhdenvertaisia harrastus-, valmennus- ja kilpailumahdollisuuksia. Vaatimus yhdenvertaisista mahdollisuuksista tulee ottaa huomioon kaikessa urheilu- ja liikuntatoimintaan liittyvässä päätöksenteossa. 

Liikuntapaikkojen rakentamisessa ja muissa liikunnan valtionavustuksissa tulee huomioida sukupuolten tasa-arvo keskeisenä kriteerinä. Tasa-arvovaltuutettu on todennut viranomaisten toteuttavan puutteellisesti velvollisuuttaan edistää tasa-arvoa liikuntapaikkarakentamisessa. Julkinen avustuspolitiikka on esimerkiksi ajanut naisia perustamaan liikuntapaikkoja yksityisillä varoilla päästäkseen harrastamaan haluamaansa liikuntaa. Liikuntapaikkarakentamisen suunta-asiakirjassa edellytetään rahoituksessa huomioitavan tyttöjen ja naisten suosimien lajien, kuten ratsastuksen, ringetten, taitoluistelun ja voimistelun olosuhteita avustuspolitiikassa. Siitäkin huolimatta näin ei ole käynyt – tämä tulee korjata.

Myös seksuaalinen häirintä on kulttuurialalla sekä liikunnassa ja urheilussa edelleen liian yleistä. Alojen toimijoiden tulee sitoutua väkivallan, seksuaalisen häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun ennaltaehkäisemiseen ja lopettamiseen saadakseen valtionavustusta.

Lähisuhdeväkivallan on loputtava

Sukupuolittunutta väkivaltaa koetaan maailmanlaajuisesti myös kriisien ulkopuolella. Suomessa naisten kokema väkivalta tapahtuu useimmiten kodin seinien sisäpuolella – peräti joka kolmas suomalainen nainen kokee elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa. Lähes aina tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Voidaankin sanoa, että Suomi on häpeällisesti lähisuhdeväkivallan kehitysmaa. 

Suomi on allekirjoittanut Istanbulin sopimuksen, jolla pyritään ehkäisemään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Suomi on kuitenkin saanut useita moitteita siitä, ettei se täytä sopimusvelvoitteitaan. Suomesta puuttuu tarvittava määrä turvakotipaikkoja, ja lisäksi virkavaltaa ei kouluteta riittävällä tavalla tunnistamaan ja kohtaamaan väkivallan ja seksuaalisen väkivallan uhreja. Myös rikosprosessien kohtuuttoman pitkät kestot ja väkivaltatapausten ohjaaminen sovitteluun heikentävät väkivallan uhrien asemaa. Esimerkiksi Itä-Uudellamaalla poliisin mukaan pääosa sovitteluun lähetettävistä jutuista koskee lähisuhdeväkivaltaa.

Sovittelua käytetään lähisuhdeväkivaltatapauksissa siitäkin huolimatta, että Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanoa valvova komitea ja useat ihmisoikeustoimijat ovat suosittaneet Suomea luopumaan siitä. Kun lähisuhdeväkivaltaa sovitellaan, ei lähisuhdeväkivallan noidankehä katkea.

Siviiliammatissani syyttäjänä olen kohdannut lukuisia lähisuhdeväkivallan uhreja. Muistan elävästi, kun eräs nainen tuli toimistooni ja pyysi, etten nostaisi syytettä hänen miestään kohtaan. Nuorena syyttäjänä yritin parhaan kykyni mukaan haastatella häntä, jotta voisin olla varma, että hän toimi omasta vapaasta tahdostaan eikä painostettuna. Lopulta suostuin naisen pyyntöön vammojen ollessa lieviä.

Tämä oli virhe, sillä kahden viikon päästä tämä sama nainen oli entistä pahemmin hakattuna. Tuolloin päätin, etten tule enää koskaan jättämään yhtään lähisuhdeväkivaltatapausta syyttämättä. Samasta syystä lähisuhdeväkivaltatapauksia ei pidä mielestäni sovitella – tilanne ei ole koskaan tasapainoinen. Onneksi myös lainsäädäntömme on muuttunut niin, että nykyään teot ovat aina virallisen syytteenalaisia.

Koska oletus osapuolten tasavertaisuudesta ei toteudu, ei sovittelutilanne voi olla koskaan täysin oikeudenmukainen. Uhri tietää, että sovittelusta kieltäytyminen voi johtaa uuteen pahoinpitelyyn. Uhreilla on myös tunnesiteitä tekijään, ja usein uhrit vähättelevät kokemaansa pahoinpitelyä. Tilanteen epätasapaino vaatisi, että uhri saisi erityistä tukea – mitä ei useinkaan tapahdu.

Naisiin kohdistuva väkivalta heikentää tasa-arvoa, loukkaa naisten ihmisoikeuksia ja ennen kaikkea aiheuttaa valtavasti inhimillistä kärsimystä. Se on viheliäinen ja sitkeä ongelma, joka tulee kitkeä kokonaan pois yhteiskunnastamme. Uhrien suojelua tulee tehostaa, ja sen vuoksi tarvitsemme lisää turvakotipaikkoja ja tiukennuksia lähestymiskieltoihin. Väkivaltarikosten rangaistuksia on myös kiristettävä. Hyvinvointialueuudistuksen yhteydessä on myös tuhannen taalan paikka vahvistaa kuntien ja hyvinvointialueiden velvoitteita ennaltaehkäisevien toimien osalta.

Jokainen naisiin kohdistuva väkivallan teko on liikaa.