Tulevaisuus - Vuoropuhelua ja
luovia ratkaisuja

9.2.2018

Vihapuhe on viime vuosina lisääntynyt internetin mahdollistaessa laajojen ihmisjoukkojen tavoittamisen helposti. Internetissä kirjoitellaan viranomaisista blogeissa ja keskustelupalstoilla täysin epäasiallisesti, jaetaan kuvia ja jopa osoitteita – materiaalia löytyy ihan laidasta laitaan. Vihapuhe ja vainoaminen tekoina kohdistuu hyvin laajaan joukkoon virkavastuulla ja työnantajan määräyksestä työtään tekeviin ihmisiin, tuomareihin, syyttäjiin, poliiseihin, lastensuojelun työntekijöihin, valvontaeläinlääkäreihin ja toimittajiin jne. Yleensä työntekijöihin, joiden työhön kytkeytyy vahvasti ihmisten elämä ja tunteet. Monesti, kuten olen itsekin työntekijänä tehnyt, vihapuheeseen suhtaudutaan ”työn haittapuolena”, vaikka näin ei kuuluisi olla. Ilmiön kasvuun ja vaikutuksiin ei ole yhteiskunnassamme joko havahduttu tai sitten suhtauduttu riittävän vakavasti.

Vihapuhe ja vainoaminen ovat kuitenkin vakavia tekoja, joihin syyllistyvien tavoitteena on ensinnäkin horjuttaa meidän kaikkien luottamusta yhteiskuntaan ja vaikeuttaa viranomaistoimintaa. Toisena tavoitteena on vaikuttaa yksittäisen työntekijän esim. syyttäjän, tuomarin, poliisin toimintaan ja ratkaisuihin, mikä on mielestäni hyvin huolestuttava ilmiö viranomaistoiminnan näkökulmasta. Yhteiskunnan ja työnantajien tulee huolehtia ihmisten työrauhasta ja turvallisuudesta - kaikkien ihmisten on saatava tehdä työnsä rauhassa ja viettää vapaa-aikansa ilman uhkia.

Lapsille ja nuorille on tärkeää, että päiväkodeissa, kerhoissa ja kouluissa on turvallista olla hoidossa ja opiskella. Kouluissa on varmistettava rauhallinen opiskelu- ja työympäristö kaikille. Koulukiusaaminen on tunnistettava ja siihen on puututtava heti. Liikenneturvallisuus tulee varmistaa jo koulurakennusten suunnitteluvaiheessa ja koulukyytien tarvearvioinnissa on painotettava koulumatkan turvallisuutta lapsillemme.

Luokkaan integroitu oppilas tarvitsee mukanaan usein myös jatkuvan avustavan henkilöstön tuen tai jopa erityisopettajan antaman samanaikaisopetuksen. Näin ollen integraatio vaatii todennäköisesti huomattavia lisäresursseja onnistuakseen. Toisaalta lapsen edun mukaista ei ole se, että pienluokkaa käynyt oppilas, sieltä kavereita saanut ja omaan luokkaan tottunut lapsi repäistäisiin kesken kaiken lähikouluun, jota ei kenties ole käynyt päivääkään. Hän joutuu vieraaseen ympäristöön, jossa häneltä puuttuu todennäköisesti vertaisryhmä ja hän saattaa kokea huonommuutta jne., mikä taas altistaa esim. kiusaamiselle ja pahimmassa tapauksessa syrjäytymiselle. Juuri tämä onkin hyvin ajankohtainen yhteiskunnallinen haaste ja nuorten syrjäytymisen estäminen on noussut yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi ja nimenomaan syrjäytymiskehitykseen on koulutuksella suuri merkitys.

Asiaa on todella syytä päätöksentekijöiden harkita ja muualla integraatiosta satuja kokemuksia kuunnella samoin kuin opettajia ja lasten huoltajia, jotta saamme yhdessä luotua parhaan mallin Mäntsälään. Integraatio voi olla hyvä vaihtoehto joillekin oppilaille, mutta ei kategorisesti kaikille.